tiistai 18. joulukuuta 2007

Kesää kaivatessa

Emäntä on ollu niin kiireinen että se ei oo ehtinyt mun juttujani kirjoittelemaan. Mutta nyt Isäntä sitten kirjoitti tämän.

Nyt on taas talvi. Tää on mun toinen talveni. Mulle kasvaa talvella aivan hirmuisen hieno talvikarva. Katso vaikka.

Mutta talvessa on mälsää se kun laidun on jäässä. Mä tykkäisin syödä vihreää ruohoa koko ajan mutta nyt sitä ei kasva missään. Emäntä kyllä kantaa mulle kuivaheinää monta kertaa päivässä, mutta silti tulee välillä nälkä.
Kuivaheinääkään mä en saa syödä yksin, kun vuohetkin haluaa sitä saada. Emäntä laittaa pihalle monta kasaa heinää ettei tule riitaa. Enkä mä oikein tykkääkään jos vuohet tulee maistelemaan mun heiniä. Mutta Essin mä kyllä annan syödä omalta kasaltani. Mun käy vähän sääliksi sitä reppanaa, kun sen kaverit ei antais sen syödä ollenkaan, ne vaan ajaa sen pois. Niinpä se sitten tulee syömään mun kanssa samalta kasalta, kun ne toiset ei uskalla tulla multa rosvoamaan. Jos ne tulee niin mä tönin ne pois.

Mulle tuli tässä yhtenä pakkaspäivänä mieleen kesä. Se oli viime kesä kun mä muutin tänne. Mä luulin tulleeni paratiisiin. Laitumella oli heinää ainakin mun mahaan asti. Sitä oli niin paljon etten mä ehtinyt syödä sitä niin nopeaan kun sitä kasvoi tilalle. Mutta sitten isäntä ajoi koko laitumen ruohonleikkurilla. Mä muka lihoin liikaa. No olinhan mä vähän pyöreä. Välillä käytiin kävelyllä. Joka paikassa kasvoi aivan ihania kasveja. Niitä mä poimin suuhuni aina kun vain sain tilaisuuden.
Mun tuli niin ikävä kesää että mä keksin siitä runonkin. Mä hirnuin sen Isännälle, mutta ei se tainnut ymmärtää. Tällainen se on:

On sitä menty
tuulen kainalossa,
menty kiitolaukkaa auringon säteiden välissä.
On sitä menty
ravaten ruohikossa,
tanssien luonnon keskellä, sen kauniissa sylissä.
On sitä menty
ja oltu paikoillaan
kuunneltu kuinka kesä kutsuu taas kokoon lapsiaan.

Linnut laulaa oksillaan...
Lehdet kasvaa pihlajaan...
Taas koko luonto nousee kuolleista uudestaan.

Taivas on tiellä
läpi äärettömiin
kaartuvan taivaan kannen sinisyyden taakse katsellessa.
Taivas on siellä
missä nousuvesiin
äärellä rantaviivan tuon ruohomeren voin astella.

Heinä kasvaa aina vaan,
sitä lisää syödä saan
niin että alkaa vatsanahkaakin ahdistaan.

On valo levitetty kaiken ylle
ja tuoksut huumaavat päätä.
Me ehkä mennään kohta kävelylle,
kun on niin kaunista säätä.

Linnut laulaa oksillaan...
Lehdet kasvaa pihlajaan...
Aivan liikaa syödä saan...
Taas koko luonto nousee kuolleista uudestaan.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Emäntä on sitten vissiin keskittynyt neulomaan joululahjoja, kun ei päivittämään ehdi? ;) Meillä vähän samanlaiset urakat kesken, yksistä sukista puuttuu vielä terä...