Talven riemuja

Kerta kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin näistä kuvista varmaan ymmärrätte, mistä mä talvessa nautin eniten!









Kun mä näen tuoretta, ihanaa vastasatanutta lunta, en millään malta olla kierimättä siinä! Emäntä joskus valitettavasti sen ilon yrittää estää, sanoo ettei kesken lenkkiä ihan maantiellä saa piehtaroida. Mutta jos ollaan sellaisella hiljaisella pikkutiellä, niin sellaisella mä saan välillä vähän piehtaroidakin ja Emäntä vaan nauraa.

Mutta eilisellä lenkillä oli yks juttu, joka ei naurattanu Emäntää aika muakaan. Mä näin nimittäin jotain sellaista mitä en oo koskaan ennen nähnyt; aura-auton! Se tuli ihan meitä vastaan ja Emäntä päätti että mehän hypätään turvaan ojaan. Mä olin sitä mieltä, että oltais voitu mennä siitä ojasta ihan metsäänkin asti, mutta Emäntä piti mua vaan tiukasti niin pysyttiin siinä ojassa. Mutta en mä kauheesti säikkynyt vaikka se aura meni sitten ihan siitä tien reunaa pitkin. Emäntä sanoi, että siellä autossa oli kuitenkin fiksu kuski, kun se hiljenti niin ettei meidän päälle lentänyt yhtään lunta.
Ai niin, yhden vieraan koirankin mä näin sillä lenkillä. Se oli aika hassu, kun se näki mun vaan vähän kauempaa ja se kiskoi hirveesti narustaan ja haukkui mulle. Mutta ei sen koiran Emäntä päästäny sitä lähemmäksi, se sanoi ettei se koira oo koskaan ennen nähnyt ponia. Mutta minäpä oon nähnyt koiria, niin en mä siitä piitannu mitään ja niin me jatkettiin vaan matkaa.

Kuttukavereita

Kerronpa teille nyt noista mun kavereista, kun joskus aiemmin niin vähän lupailin.
Niitä on siis neljä vuohityttöä eli kuttua ja niiden nimet on Nelli, Pinja, Essi ja Emma. Pinjalla ei oo sarvia ja se on vähän sellainen kakara, mutta muilla on sarvet ja ne on vähän vanhempia. Nelli on Pinjan äiti ja Essi ja Emma taas ovat kaksosia. Ne kaksoset onkin aika saman näköisiä.
Nelli on tuon vuohilauman pomo ja aika kipakka se on välillä mullekin. Se ryökäles oppi miten se pääsee mun heinäkasalle tallin taakse. Se menee niin nopeasti mun ohi ja linnoittautuu seinää vasten ja näyttää sarviaan jos mä yritän uhitella sitä pois. Aluksi ennen kuin Nelli oppi tuon, mulla oli yleensä ruokaseurana vain Essi. Se taitaa olla niiden laumassa alimpana arvoasteikolla ja siksi se oli usein yksistään ja mun tuli sääli sitä ja siksi päästin sen mun heinäkasalle.
Mutta nykyään me syödään aika paljon ihan samalta kasalta kaikki, kun Emäntä levittelee niitä heiniä vähän, ettei olla ihan kiinni toisissamme. Vaikka kyllä mä aina aluksi yritän vähän pyllylläni tökkiä vuohia pois, mutta ne oppi jo aikoja sitten, etten mä kuiteskaan niille mitään tee.



Vuohet on kyllä aika kummallisia eläimiä. Ne ruokailee ja liikkuu ihan eri tavalla kuin minä. Ne hotaisee ruokansa tosta vaan nopeesti, sitten ne kipittää sisälle karsinaansa (siitä luukusta josta minä en mahdu) ja sitten ne olla möllöttelee siellä vaikka miten kauan ja syö sen mahassa olevan ruokansa uudestaan ja uudestaan. Minä kun en voi syödä uudestaan jo kerran syömääni ruokaa, niin mä syön vähän hitaammin ja useammin. Vaikka on noi vuohet jo hoksanneet senkin, että ne tulee syömään mun päiväheiniäkin!

Ja sitten se niiden liikkuminen, nehän singahtelee mihin ja miten vaan! Kerrankin näin kun ihan mun silmien edessä se Pinja otti tallin seinästä vauhtia ja ponkaisi itsensä aidan yli! Ihan totta, se aita on kuiteskin korkeammalla kuin mun korvat ja silti se vaan siitä hyppäs yli. Muutenkin ne on sellaisia kiipeilijöitä, niillä on sellainen kivikasa tarhassa ja niiden karsinassa on sellaisia hyllyjä joilla osa niistä nukkuu. Tarhassa niillä on sellainen tosi korkea näköalapaikka, se mua vähän joskus harmittaa kun minä en pääse sinne kattomaan maisemia.

Me ollaan siis ulkona samassa tarhassa, mutta tallissa meillä on eri karsinat. Mun ja vuohien karsinan välissä on vuohien heinähäkki ja sen alapuolella on sellainen harva laudoitus ja niistä lautojen välistä me voidaan kattella toisiamme. Vaikka enempi mua kyllä kiinnostaa niiden lautojen välistä tippuva heinäsilppu, sitä mä hamuilen sitten kun oon omat iltaheinäni syöny.

Kiva viikko

Heissan taas!
Mulla on ollut ihan kiva viikko. Viime lauantaina me käytiin Emännän, Isännän ja Mila-koiran kanssa lenkillä. Kierrettiin sellainen lenkki, mitä ei ollakaan hetkeen menty. Silloinkin oli vähän uutta lunta, joten arvaattekin varmaan mitä mä tein? No tietysti piehtaroin monta kertaa lenkin aikana, vähän jäi hassuja jälkiä sinne tielle.

Mä olen tämän viikon aikana oppinut taas yhden uuden jutun. Se on vähän hassu juttu, sellainen että kun Emäntä sanoo mulle päivää ja ojentaa kättään mun oikeaa etujalkaa kohti, niin mun pitää nostaa sitä jalkaa. Ja sitten Emäntä ottaa siitä jalasta kiinni ja sanoo taas päivää. Aluksi se oli ihan kivaa, kun sain aina palkinnoksi porkkananpalan. Mutta nyt vähän tylsempää, kun ei Emäntä enää joka kerta annakaan herkkupalaa. Mutta saan mä kehuja silti.

Tässä yks ilta meillä oli vähän jännät paikat. Emäntä laittoi mulle ne joululahjasuitset päähän, vaikka mieluummin mä olisin ollu vaan riimulla. No kuiteskin, oli jo ilta ja pimeää ja ensiksi me käveltiin vähän tuossa pihassa. Sitten Emäntä veikin mut pellolle ja näytti valoa taskulampulla. Mentiin jonkin matkaa siellä, mutta sitten me molemmat pysähdyttiin kuuntelemaan kun kuului ihan ihmeellistä ääntä! Mua vähän pelotti, ja se oli aika kummallista kun mä hoksasin heti, että Emäntääkin vähän pelotti. Vaikka se yritti jutella mulle rauhoitellen, niin ei se paljoa laittanu vastaan kun mä päätin että nyt mennään takas pihaan. Ja niin me mentiinkin. En mä tiedä vieläkään mikä se ihmeellinen ääni oli, eikä varmaan tiedä Emäntäkään.



Kiitti Mara kun kerroit, että sullakin on ollu se ihmeellinen jalkajuttu. Se tuli mulle tässä yks aamu vielä toisenkin kerran. Mutta Emäntä vaan vei mut tarhaan ja kun mulle tuli kiirus heinäkasalle, niin se jalka meni taas jotenkin paikalleen ja mä pääsin taas juoksemaan.

Tänään Emäntä tuli jo valoisan aikaan kotiin ja niinpä me lähdettiin taas lenkille. Se oli vähän sellainen jänskälenkki, arvaattekos miksi? No siksi, kun oli aika kova tuuli ja kuului kaikenlaisia kummallisia ääniä. En mä mitään ääntä kovasti pelännyt, mutta paria narisevaa puuta vähän. Me käytiin taas siellä heppapaikassa ja sieltä tullessa mä taas piehtaroin. ;) Mutta kotimatkalla sattuikin yks kiva juttu, niin että siitä lenkistä tuli oikeastaan eväsretki. Yks mies oli traktorin kanssa siinä aika lähellä tietä ja Emäntä meni juttelemaan sen kanssa. Emäntä aikoo ostaa siltä mulle heinää ja se mies antoi mulle vähän maistiaisia! Mun aika kului siinä aika kivasti, mun puolesta ne olis voineet jutella vaikka miten pitkään. Mutta Emäntä oli tylsä ja päätti että meidän pitää jo lähteä vaikka mulla oli vielä ruoka kesken! Ihan varmana yritän seuraavalla lenkillä mennä sinne uudestaan, jos ne multa jääneet heinät olis vielä siellä. Sitten kun tultiin takas, niin alkoi olla jo vähän hämärää. Onneksi Emäntä laittoi mulle heijastimet jalkoihin ja kaulaan, vaikka silloin kun lähdettiin oli vielä ihan valoisaa.

Ai niin mutta yks kiva juttu mun pitää vielä kertoa! Emäntä leikki mun kanssa eilen piilosta, se oli hassua. Se yritti ensiksi että mä olisin juoksennellu tarhassa, mutta ei mua oikein huvittanu. Se juoksi mun vierellä, mutta en mä viittiny lähteä seuraamaan. Mutta Emäntä jatkoikin vaan matkaa ja meni tarhan katoksen taakse piiloon. Ja sinne se jäi! No hetihän mä hoksasin, että nyt mun pitää lähteä ettimään sitä, ja niin mä sitten menin ja "löysin" sen. Emäntä oli kyllä vähän hassu, ei se muistanu sanoa mulle ollenkaan, että piilosta kun ollaan niin etsijän pitää laittaa silmät kiinni ja laskea sataan. En mä vielä osaa niin moneen laskea, mutta kerta mulla oli silmät auki, niin mä odotin niin kauan että Emäntä oli siellä piilossa ja sitten lähdin vasta etsimään sitä. Ja mä vähän juksasin, ihan kuin en muka olis tiennyt mistä Emäntä sinne meni... mä meninkin toista reittiä ja toiselta puolelta katosta kuin mitä Emäntä oli mennyt. Ja taas mä sain kehuja ja rapsutuksia.