sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Reetan muistolle

"Match made in heaven" kirjoitti Riikka minulle osanottoviestiin kun kerroin Reetan poismenosta. Sitä se todellakin oli.
En muista näinkö Reetan ensimmäisen kerran Riikalla jo pian kun se oli tullut Tanskasta Suomeen perheensä kanssa. Reeta oli silloin vielä äitinsä kanssa samassa karsinassa asuva ihan pikkuinen ponilapsi. Ensimmäiset kuvat ja video minulla on siitä keväältä 2007, eli 10 vuoden takaa. Reetan perhelauma koostui pilkullisista poneista ja se oli ainut musta siinä porukassa. Tai oikeastaan Reetan varsakarva oli ruskeata ja hännänpää oli lähes valkoinen. Tummemman musta väri tuli vasta sitten myöhemmin.
Minulla oli mielessäni ponin ostaminen sinä vuonna, mutta ensiksi ajattelin että ostan vasta syksymmällä vanhemman ponin jolla pääsisin heti ajamaankin. Mutta sitten tosiaan ihastuin Reetaan, sen pieneen kokoon ja hauskaan, hiukan villiin ja omapäiseen luonteeseen. Ja sen pörröiseen harjaan. Niin sitten kesällä 2007, pari päivää oman syntymäpäiväni jälkeen, Reetasta tuli oma pikkuinen ponini.

Reeta muutti heti meille kotiin. Ennestään meillä oli vuohia ja Reeta sopeutui hyvin niiden kanssa yhteiseen tarhaan ja talliin. Tallissa se sai toki oman karsinan, mutta vuohet olivat siinä vieressä kuitenkin.
Jo ensimmäisenä kesänä kävimme yhdessä match show:ssa ja samana syksynä aloitimme myös yhteiset poniagilityharjoitukset. Teimme paljon talutuslenkkejä yhdessä. Reeta oli aivan ihana, rohkea mutta herkkä, sen kanssa saattoi mennä mihin vain.

Sitten kun ikää tuli tarpeeksi, aloitimme ajo-opiskelun ja sekin meni hyvin. Reetalla oli kipakka luonne ja välillä perä nousi hyvinkin herkästi jos ei jokin asia sitä miellyttänyt tai se vain innostui jostain. Potkuremmejä meni heti parikin poikki, mutta lopulta kolmas versio oli kestävä. Onneksi mitään onnettomuuksia ei koskaan kuitenkaan sattunut.

Reetalla oli omaa tahtoa ja se osasi sen myös kertoa. Sitä ei voinut oikein pakottaa mihinkään mitä se ei halunnut. Tai jos niin teki, Reeta loukkaantui.
Reetalla oli iso ego, eikä se pelännyt isotella hevosillekaan jos siitä siltä tuntui. Se myös ihastui herkästi vaikka hevosruuniin jos sattui sellaisen tapaamaan sopivassa tilanteessa.

Jos Reeta oli iloinen, se näytti sen myös. Silloin se innostui ja kuumui, näin saattoi käydä vaikka tuoreella lumella ajaessa tai agilityradalla. Myös tarhassa se nautti juoksemisesta ja pukitteli ihan vaan elämisen riemusta.
Toisaalta niinä kertoina kun Reeta oli kipeä, se myös sitten todella oli. Reeta ehti sairastaa muutaman ähkyn ja kuumetaudin ikänsä aikana. Myös rokotuksista nousi usein kuumetta. Mahahaavankin se sai kerran yhden päivän aikana, kun jäi yksin kotiin Tanyan lähtiessä näyttelyreissulle. Sen jälkeen molemmat lähtivätkin aina yhdessä mukaan, minne sitten mentiinkin.
Reetan hampaita ei myöskään saanut raspata ilman rauhoittamista. Se inhosi piikkejä ja pakottamista, mutta asiallehan ei vaan voinut mitään.

Reeta tuli hyvin toimeen vuohien kanssa, mutta sai sitten kuitenkin kaverikseen Tanyan. Heti oli selvää, että Reeta on lauman pomo. Mutta Tanya suhtautui asiaan hyvin, eikä mitään tappeluita koskaan ollut. Reeta tuli kuitenkin hyvin riippuvaiseksi Tanyan seurasta eikä osannut enää olla yksin. Se huuteli perään kun lähdettiin Tanyan kanssa ajolenkille. Mutta kun tultiin takaisin niin se ei halunnut näyttää että sillä mitään hätää olisi ollutkaan.

Joskus jos Reetan kanssa mentiin kärryillä ja oli joku toinen poni ajoseurana, ei Reetalla ollut yhtään kilpailuviettiä. Sitä ei haitannut vaikka olisi jäänyt paljonkin jälkeen. Se halusi mennä omaa tahtiansa. Yleensä se tahti oli melko verkkainen, meillä ei ollut mihinkään kiire. Paitsi joskus, tuore lumi houkutteli Reetan jopa kiitolaukkaan. Mutta jos alusta olikin huono, kivinen tai liian pehmeä, Reeta osoitti jopa pysähtymällä, että nyt ei kulje. Se myös halusi valita itse reitin jota mentiin, jos se halusi mennä keskellä tietä niin se meni, jos taas reunassa niin se meni. Ja jos en itse ollut tarkkana, se saattoi katsoa jo kaukaa tien reunasta jonkin sopivan puskan jota kohti se alkoi vaivihkaa mennä ja sitten kohdalla nappasi sen suuhunsa. Kerran kun se oli dieetillä ennen tärkeää näyttelyä, se nappasi ajolenkillä jopa sienen suuhunsa. Ajaessa se oli hyvin herkkä ohjalle, kääntyi herkästi ja pysähtyi. Sitä pitikin ajaa yleensä vain löysällä ohjalla rennosti ja maisemia katsellen. Kentällä ajaminen oli Reetan mielestä tylsää. Sen mielestä kun kentän maisemat oli kerran nähty, se riitti.

Hienoin asia Reetassa oli todellakin sen luonne. Isommassa paketissa se olisi voinut olla jopa hankala, mutta kun se oli juuri sen kokoinen kuin oli, se oli todellakin minulle mitä parhain poni. Ystävä ja perheenjäsen. Meillä oli ainutlaatuinen suhde keskenämme. Saimme viettää lähes 10 yhteistä vuotta. Hyviä muistoja on niin monia. Monet mätsärit, agilitykisat ja -näytökset, ajoretket, uimareissut, Farmari-näyttely. Ehkä parhaimpia kuitenkin ne yhteiset rauhalliset rapsutteluhetket, jolloin vain nautimme toistemme läsnäolosta. Reeta ei koskaan tykännyt harjaamisesta, mutta kunnon rapsutusta se rakasti.
Valokuvaus Tuulia N.



* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Reeta sai siis äkillisen suolikierteen 18.2.2017. Eläinlääkäri ei voinut tehdä muuta kuin lopettaa Reetan kärsimyksen.
Tanya sai käydä sen jälkeen hyvästelemässä Reetan ja se nuoli sitä pitkään. Reeta haudattiin kotipellolle. Tässä viimeiseksi jäänyt kuva Reetasta.

Tätä blogia pyrin kuitenkin jatkamaan. Tanya on tällä hetkellä vain vuohien seurassa, mutta sille saadaan tarvittaessa seuralainen. Itse olen kuitenkin toipilaana nielurisaleikkauksen jäljiltä enkä tällä hetkellä pysty vielä Tanyaakaan itse hoitamaan. Katsomme siis elämää eteenpäin päivän kerrallaan.
Surua meillä on riittänyt, koska myös Mila-koiramme ja pikkuinen Manteli-kisu kuolivat vähän ennen Reetaa. Milalle tuli kohtutulehdus ja pikku-Manteli jäi auton alle.

Kiitos kaikille jotka olette ottaneet osaa suruumme. Jos haluat niin voit kertoa omia muistojasi Reetasta kommenteissa.

8 kommenttia:

Lobo kirjoitti...

Osanotot suruunne ja kaikkea hyvää-teille <3

-Milja M.

Anonyymi kirjoitti...

Milja Pyykkö kirjoitti...

Kauniita sanoja<3 voimia kaiken surun keskelle!

Harmaan torpan emäntä kirjoitti...

<3

Krista Haataja kirjoitti...

Paljon voimia sinne <3

Sari N. kirjoitti...

Osanotot ystävän poismenosta.Jaksat kertoa kauniisti.Voimia uuteen arkeen.Itse koin tämän saman muutama vuosi sitten suomenhevoseni kohdalla.Sitä on niin voimaton nuissa tilanteissa.Suren edelleen Nipukan valmistelematonta poislähtöä.Se siitä kai tekee vielä koskettavamman.
-Sari Kaukolan tilan eloa blogista

Anonyymi kirjoitti...

En ole syksyn jälkeen käynyt blogissasi, ja luin siitä mihin silloin jäin. Kamala shokki kuulla Reetan poismenosta, ja vielä sattunut kolme menetystä lyhyen ajan sisään!

Reeta (ja Tanya) on ollut mielessäni jo blogisi alkuajoista asti, ja olet valanut minuun uskoa, että voi aikuinenkin hankkia pieniä poneja. Aivan ihanat luonteet ja tykkään tavastasi käsitellä poneja. Tuollainen poniharrastelu vaikutti aivan täydelliseltä, mutta niinhän se on, että eläinten kanssa ne surut kuuluvat myös asiaan. Ei karvaisenkaan perheenjäsenen menettämiseen voi valmistautua, eikä auta kuin aika. Joku päivä sitä huomaa muistelevansa lämmöllä aikaa, jolloin menettämänsä ihmisen/eläimen kanssa sai viettää, sen sijaan että päälimmäinen tunne on suuri suru.

- Minja

Ponitäti kirjoitti...

Kiitos Minja ja kaikki muutkin kommentoijat. <3